Palkitut

Yleisarvio

J.H. Erkon kirjoituskilpailuun lähetettiin tänä vuonna 25 kilogrammaa proosaa 137 kirjoittajalta. 745 novellia, noin 6 000 sivua. Määrä kielii siitä, että kilpailua arvostetaan, mutta ennen muuta se kertoo siitä, että nuoret suomalaiset haluavat ilmaista itseään kirjoittamalla kaunokirjallisuutta. Se mitä seuraavassa sanotaan, koskee yleisemminkin  alle kolmikymppisiä kirjoittajia.

Kun kilpailutekstejä tarkastelee läpileikkauksena, tulee murheelliseksi. Päähenkilöt kipuilevat eroissa, kärsivät syömishäiriöistä ja tekevät tiliä menneisyytensä traumojen kanssa. Tällaistako on maailman onnellisimman kansan nuorten aikuisten arki?

Monet päähenkilöt vaikuttavat olevan kirjoittajiensa kaltaisia. On paljon opiskelijoita, erityisesti humanististen aineiden opiskelijoita. Monet harrastavat kirjoittamista. Hallitseva näkökulma on minä. Useat tekstit suuntautuvat pään sisään sen sijaan  että antautuisivat dialogiin tai muuttuisivat toiminnaksi.

Raati kummasteli perspektiivin kapeutta. Voi kuinka paljon pyöritään oman navan ja sieltä löytyvän ihmeellisen nöyhdän äärellä! Se, mikä on kiinnostavaa kirjoittajalle tai YTHS:n terapeutille, ei välttämättä ole kiinnostavaa yleisesti.

Tekstejä lukiessa huomio kiinnittyi myös siihen, että monilta kirjoittajilta tuntui puuttuvan uteliaisuus toista ihmistä ja ympäröivää  yhteiskuntaa kohtaan. Kirjoittajan olisi irtauduttava terveellä tavalla itsestään. Hänellä pitäisi olla halu ryömiä toisen ihmisen nahkoihin. Dialogit, äänensävyt, ilmeet ja eleet ovat keinoja heijastella ihmisten välistä vuorovaikutusta, olipa se minkä laatuista tahansa. Monet kisaan lähetetyt tekstit huutavat reaktioita ja vastareaktioita. Jos kirjoittaja käpertyy omaan itseensä eikä ole kiinnostunut muista, teksti kuihtuu. Siitä puuttuu tuli.

Tekstivyörystä suuri osa oli masentavaa paitsi sisällöltään myös kaunokirjallisilta ansioiltaan. Moni kirjekuori oli   helppo heittää sivuun kömpelön ilmaisun vuoksi. Kukaan ei voi korostaa   kirjoittajille liikaa lukemisen merkitystä. Ei varsinkaan nyt kun lukeminen on jäämässä kuvapintojen selailun varjoon. Lukeminen vaatii vaivannäköä, laskeutumista tekstin vietäväksi. Luetun analysointi ja tekstien peilaaminen siihen, miten itse suhtautuu kuvattavaansa kehittää kirjallista vaistoa ja herkkyyttä. Ei ole olemassa kirjailijaa, joka ei olisi hyvällä tavalla velkaa muiden kirjoittamille teksteille.

Hyvän kaunokirjallisen tekstin tulisi herättää lukijan mielenkiinto ja toisaalta palkita lukija viimeistään lopussa.  Miksi huijasit minua lukemaan, kun eihän tässä ollut mitään? joutui kysymään valitettavan usein. Sitä ilahtuneemmaksi tuli, kun käteen osui lahjakkaan kirjoittajan viimeistelty, uutta luova teos. Erkon kilpailu löytää lahjakkuuksia!

Raati on valinnut kolme palkittavaa ja myöntänyt lisäksi kolme kunniamainintaa. Näistä tekijöistä kuulemme vielä!

Yllättävän monessa loppusuoralle yltäneessä kilpailutyössä poiketaan perinteisestä novellin rakenteesta ja hyödynnetään esimerkiksi sarjallisuutta ja proosarunomaisuutta. Lyhytproosa elää ja muuttaa muotoaan, ja taitavat  kirjoittajat tarttuvat mahdollisuuksiin.

Käsikirjoituksia saapui kaikkialta maasta, runsaimmin yliopistokaupungeista. Teini-ikäisten suppeita tarinoita ei kilpailuun enää tule; kisasta on tullut kirjoittamista aktiivisesti harrastavien ja kirjoittajakoulutusta saaneiden foorumi. Viimevuotisen kilpailun (runot) voittaja julkaisee esikoiskokoelmansa WSOY:n kautta tänä keväänä.

Jury Maritta Lintunen, Karo Hämäläinen ja Pirkko Heikkinen

Henkilökohtaiset palautteet (lyhyet versiot), kirjoittajat saavat pitemmät versiot.

1. palkinto Sanna Puutonen (1989), synt. Lapualla, asuu Helsingissä

Kirjoittaja hallitsee sujuvasti eri tekstityyppejä ja leikittelee niillä taitavasti. Lyhytproosaksi kelpaa myös lista joistakin Alvar Aallon suunnittelemista asuintaloista tai salvostekniikan käsittely. ”Tarinoita rakennetusta ympäristöstämme I – VIII” -sarja muodostaa kokonaisuuden, joka on osiensa summaa enemmän. Tekstilajien moninaisuus piirtää moninaista rakennettua maisemaa. Muoto on hallussa!

Ensimmäisen tekstin toisen virkkeen voisi asettaa ehdolle Lause-Finlandian saajaksi: ”Voimme kuvailla rakennusten keskinäistä suhdetta myös komenkymmenen tuuman metsästyskiväärin kantomatkalla”. Virke virittää jännitteen: kun kivääri mainitaan, sitä varmaan myös käytetään. Punaisen talon ja joen rannalla sijaitsevan kirkon keskinäinen suhde on asennettu. Siitä on luontevaa edetä sarjan päättävään ”Krematorioon”.

Muissa kuin sarjaan kuuluvissa teksteissä kirjoittaja vakuuttaa osaavansa myös perinteisen novellin ja proosarunomaisen ilmaisun. Kokonaisuus on vakuuttava taidonnäyte mutta ei pelkästään sitä vaan elävää, nautittavaa kaunokirjallisuutta.

2. palkinto Juho Sallinen (1993), synt. Jyväskylässä, varttunut Järvenpäässä, asuu Helsingissä

Novelleissa on tiivistä kuvausta, kerronnan imua ja niitä kantaa eteenpäin vievä idea. Dialogi toimii luontevasti ja ihmiskuvaus on mielenkiintoista. Kirjoittajassa elää kirjailijan uteliaisuus toista ihmistä kohtaan. Puhdas novellimuoto on vaativa laji ja siksi sen taitajatkin ovat harvassa. Parhaimmillaan Sallisen novellit nojaavat perinteisen novellin muotorakenteen hyveisiin ja onnistuvat luomaan dramaattisesti ehjän kokonaisuuden. Novellissa ”Elämän tarkoitus” Sallinen luo yksinkertaisella asetelmalla salavihkaa paisuvan kohtauksen. Tarvitaan vain olohuone, kaksi pariskuntaa, pullo viiniä ja närkästynyt väite Camus’n Sivullisen tapahtumisen epäloogisuudesta. Näistä aineksista kasvatetaan kertomus, joka pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

3. palkinto Salla Nieminen (1988), synt. ja kasvanut Hyvinkäällä, asuu Kasselissa Saksassa.

Neljän proosarunosarjan kokonaisuus tarkastelee yksinäisyyttä ja yksinoloa eri kulmista. Ei ole yhtä yksinäisyyttä, ei yhtä seurausta ja syytä. ”Yksinäisyys on suoraan verrannollista henkilön suoraselkäisyyteen”, kuulemme. ”Kyllästyi yksinoloon ja avioitui” – niin helppoa ja vaivatonta se on sanakirjassa. Ja niin: ”Annan itseni rakastua/tasan tunniksi ja neljäksikymmeneksi minuutiksi.”

Temaattinen tarkastelu tekee kokonaisuudesta väkevän ja vaikuttavan . Tekstinippu ei naulaa totuutta vaan antaa tuulen puhaltaa ja heiluttaa lehtiä.

Kirjoittajan ilmaisu on viimeisteltyä, ja rakenteet ovat hallussa niin hyvin, että niillä voi leikkiä. Esimerkiksi ”On yksinäisiä naisia”-sarjan päättävä runo kutoo toistensa lomaan tasaiskuista lyriikkaa ja sanomalehden uutistekstiä ja rinnastaa rakastumisen luonnonkatastrofeihin.

”Yksinäisellä on aikaa ja onni/katsella sisäänpäin, ytimeen”, eräs proosaruno muistuttaa.

Kunniamaininnan saavat (aakkosjärjestyksessä):

Laura Finska, synt. Tampereella, asuu Tampereella

Novelleissa on tervetulleita ironian ja mustan huumorin teräviä pistoja. Ilmaisussa on myös pohjoiseen luontoon pohjautuvaa kielellistä verevyyttä, kekseliäisyyttä ja pyrkimystä kokonaisuuden luomiseen.

Amanda Hakoköngäs (1993), kotoisin Tervolasta, asuu Helsingissä

Musikaalinen ja elastinen tekstikokonaisuus, joka on hyvin lähellä tarinallista proosarunoa. Ilmaisu on tarkkaa, herkkää ja tiivistä. ”Kesäyö” on runollinen matkakertomus, joka on samalla matka mielensisäisiin maisemiin ja muistoihin.

Mirja Purhonen (2000), kotoisin ja asuu Helsingissä

Miltä vesi tuntuu, kun on juuri iskeytynyt sen pinnan läpi ja vesi ympäröi kehoa kauttaaltaan? ”Vimma”-sikermän tekstit vievät kokemaan eri elementtejä monilla aisteilla: lunta, vettä, nuotion hiillosta niin aidosti, että veden tuntee ja hiilloksen haistaa. Luonto tunkeutuu syvälle myös ”Akka”-novellissa, joka sykkii satumaisen shamanistista voimaa.